Kuntosalihullun henkireikä

Henkireikä metsän keskellä

Kuntosali on mun henkireikä. Mikään ei koskaan voisi olla yhtä hyvää omaa aikaa. Niin ainakin luulin vuosikaudet.

Edellisen koiran kuoltua unohdin ulkona lenkkeilyn ja siirryin tekemään melkein kaikki treenit sisällä – salilla, aerobisetkin rappukoneessa ja juoksumatolla. Ihmettelin kaikki nämä vuodet, miksi ainainen tunne kiireestä ei lopu. Siirryin paikasta toiseen autolla. Mikään ei pakottanut raittiiseen ilmaan vuosiin. Kesät vietän ulkona pihahommissa, mutta heti kesän käännyttyä syksyyn ja talveen kaikki aktiviteetit siirtyivät sisälle. Lasten kanssa ulkoilen, mutta yksin en.

Koirani Hugo on kasvanut nyt puolivuotiaaksi energiseksi voimapesäksi. Koiran myötä lenkkeily on taas osa elämää. Tai voiko puhua lenkkeilystä vielä, jättirodun pentuajan lenkit eivät vielä päätä huimaa.

Löysin kuitenkin itseni pari viikkoa sitten metsästä, vanhoista tutuista lenkkimaastoista. En enää muistanut, että viiden jälkeen tulee sysipimeää. En muistanut, millaista on kävellä hiljaisuudessa. Mullahan on aina urheillessa kuulokkeet päässä! Pentukoiran kanssa en lähde ulkoilemaan urheilumielessä, vaan viettämään aikaa koiran kanssa. Siksi kuulokkeet jäävät kotiin. Korvissa hiljaisuus tuntuukin taivaalliselta!

Vanha tuttu henkireikä muistui mieleen. Lenkkeilystä tulee varmasti vuosien saatossa montakin kertaa pakkopullaa. Nyt kuitenkin nautin siitä ja se on juuri se mitä tarvitsen. Hiljaisuutta, rauhaa ja kiireetöntä tallustelua parhaan ystävän kanssa.

Lenkkikaveri on kuitenkin nyt satuttanut jalkansa ja lenkit ovat pannassa. Emme ennättäneet kovin paljon tätä ihanaa luontoaikaa harrastaa ennen kuin ontuminen alkoi. Kuitenkin jo näiden muutamien metsäkävelyiden jälkeen tuntuu, kuin olisin menettänyt jotain. En varmasti tule menemään metsään ilman kaveria. Toivon sydämestäni, että pennun jalka paranee pian ja pääsemme taas yhdessä metsään.

Tuomitsematta ketään, en ole ikinä ymmärtänyt koiran ottamista “ulkoiluttajaksi”. Inhoan itse kai kaikkia velvollisuutta tuovia asioita. Pitäisin luontevampana ottaa koira, jos tykkää muutenkin lenkkeillä. Olin ajatellut, että en kuulu heihin ketkä tykkäävät ihan joka päivä lenkkeillä. Siksi valitsin rodun, joka ei hypi seinille, ellei saa joka päivä kolmea tuntia liikuntaa.

Mutta nyt ymmärrän. Kiireen keskellä sitä pyrkii olemaan tehokas. Sitä pyrkii käyttämään joka minuutin täydellä teholla. Varsinkin, jos oma aika on kortilla. Ei siinä tule tasasykeaerobiset tai metsässä hiimailu pieneen mieleenkään – eihän siitä tule edes hiki. NYT ymmärrän tosi hyvin heitä, ketkä ottavat koiran lenkittäjäkseen. Koiran kanssa on syy lenkkeillä, ja myös hidastempoisesta käppäilystä tulee ajan käyttämistä tehokkaasti – koska se on toimintaa koiran parhaaksi.

Hugo on mulle rauhoittava elementti kaikesta energiastaan huolimatta. Niin cool viilipytty. Jänis saattaa juosta nenän edestä täyttä vauhtia ja tyyppi kattoo vaan että “häh, mikä siinä vilahti”. Edestakaisin kipinöivänä duracellina olisin tarvinnut tajuta jo aiemmin, että vähemmän on enemmän ja toisinaan väsyneenä tarvitsee rauhaa eikä lisää höyryä. En aio lopettaa täysillä treenaamista, mutta olen onnellinen tajutessani sen, mikä saa minut myös henkisesti rauhoittumaan. Salilla kroppa menee niin sippiin, että tulee fyysisesti maailman paras olo. Henkistä kapasiteettiakin se tavallaan ruokkii, kehittämällä sitä. Rinnalle tarvitsee kuitenkin jotain, mikä ei pyri kehittämään mitään, vaan korjaamaan ja lataamaan. Luulin, ettei sellaista flowta ole olemassakaan. Enkä enää muistanut, että vastaus löytyy parin kilometrin päästä. En todellakaan muistanut edes sitä, miltä tuntuu olla rentoutunut.

Kuntosali on ja tulee aina olemaan mulle henkireikä. Aerobiset aion kuitenkin jatkossa tehdä ulkona. Luonnossa, siellä missä sielu lepää treenin ohessa.

<3: Tanja

1
Jaa:

Vastaa

Close Menu

Black Friday