Salilla – mitä siellä tapahtuu?
Käyn salilla tavallisina viikkoina kolme kertaa. Olen kokeillut monestikin nelijakoista ohjelmaa palaten aina takaisin kolmijakoiseen. On parempi tehdä kolmeen jaettua ohjelmaa noudattaen sitä joka viikko, viikko toisensa jälkeen – kuin räpistellä nelijakoisella niin ettei pysty läheskään aina ohjetta noudattamaan.
Mulle tärkeää on inspiroiva saliohjelma. Toiset ohjelmat nappaa ja toiset ei – koskaan ei aloittaessaan voi tietää, millaiset fibat mistäkin ohjelmasta saa. Tykkään tosi paljon vapaista painoista ja suurista taakoista. Itsensä voittaminen on mulle se juttu.
Salilla treeni alkaa hyvällä lämmittelyllä. Yleensä kävelen matolla nostaen kuormaa – en niinkään vauhdin osalta – vaan kävellen ylämäkeen. Hyvä alkulämmittely on sellainen, jossa tulee lämmin ja pieni pohjahiki. Jos treenaan muuta kuin alakroppaa, käyn monesti matolla lämmittelyn jälkeen lämmittelemässä vielä kepin kanssa.
Suosin salilla valtavirran linjaa noudatellen jaettua ohjelmaa. Kolmijakoisessa ohjelmassa jako menee yleensä esim näin;
Päivä 1: jalat
Päivä 2: rinta-olka-ojentajat
Päivä 3: selkä, hauis
Sarjat tehdään failureen ja jos jotain olen matkan varrella oppinut, niin jemmaan ei saa jättää mitään. Ei yhdessäkään sarjassa eikä silloinkaan, jos samaa lihasta treenataan vaikka kuudella eri liikkeellä. Kaikki liikkeet ja kaikki sarjat pitää viedä loppuun. Jos ei ihan tiedä missä se oma finaali on, niin se kannattaa etsiä ottamalla muutama ohjattu treeni hyvältä pt:lta. Kun tatsi alkaa taas hiipua, on muutaman ohjatun treenin paikka. Näin teen nykyään itsekin, otan tunteja silloin kun tajuan etten enää tee riittävän tehokasta settiä ja homma junnaa paikallaan.
Miinuskaloreilla treenaaminen on tosi kurjaa, koska nousujohteisuus alkaa kärsiä tosi nopeasti kaloreiden tiputtamisen jälkeen. Tämä on mulle henkilökohtaisesti sellainen seikka, joka syö motivaatiota treenistä ja siksi olen viimeisen lähes kokonaisen vuoden rimpuillut vähän sitä sun tätä. Selkeää linjaa siitä, mitä milloinkin teen, ei ole tuonut edes mikään valmennus ja siinä mielessä tunnen itseni hieman epäonnistuneeksi. Pääasia kai, että jotain on tullut tehtyä. Koomista kyllä, salilla treenaamisessa itselleni pahinta myrkkyä on nimenomaan päämäärättömyys. Ilman selkeää tavoitetta on tosi hankala pysyä missään langassa kiinni, fiilis ei voi itselläni olla ainoa ohjaava tekijä. On toki tärkeää, että urheilu on mukavaa ja ajatukset nollaavaa, mutta pohjimmiltaan olen hyvin päämäärätietoinen tyyppi ja ihan hukassa tässä kaikessa päämäärättömyydessä.
Omien tavoitteiden rakentaminen ja niiden päivittäminen tuo harrastukseen sisältöä. Tavoitteisiin pääseminen kannustaa jatkamaan ja sitoutumaan. Ilman päämääriä ei voi saavuttaa mitään tai löytää edes keinoja saavuttaa mitään. Toisaalta tekemisen ilon kautta voi syntyä hyviä tuloksia, mutta tuloksia ei pysty oikein mittaamaan. Nyt on itsellänikin pohtimisen paikka, missä mennään ja mitä haluan seuraavaksi tavoitella. Näistä lisää, kunhan ajatukset vahvistuu riittävästi.
<3: Tanja
0
Olen hieman eri mieltä tuosta failureen asti treenaamisesta.
Itse treenaan nykyään 4 jakoisella ohjelmalla ja huomaan, että pitkällä aikavälillä kuormitusta tulee liikaa mikäli jokainen salikerta päättyy siihehn, että jokainen lihas on treenattu tohjoksi. Kokeiltu meinaan on… Nyt vuoden aikana treenitapaa järkevöimällä ja muuttamalla olen saanut parempia tuloksia, kuin aiemmin!
Kun liikkeissä on ajatus mukana ja ne tehdään oikein, tulosta kyllä syntyy! Enemmän ja kovemmin ei ole aina se järkevin vaihtoehto.
Hei salipirkko, vastasin tuohon seuraavalle kommentille yhteisen vastauksen 🙂 kiitos hyvästä kommentistasi ☺️
Pisti ihan sama asia silmään, kun Salipirkolla ja olen Salipirkon kanssa ihan samaa mieltä. Itse oon oppinut, että se on nimenomaan fiksua jättää aina vähän pankkoon, tällöin lihas jaksaa myös palautua ja kehittyä. Kovaa voi treenata ilman, että on pakko vetää failureen asti. Failuren paikka olisi mun mielestä ihan vaan silloin tällöin erikoistekniikkana. 🙂
Tosi hyvä juttu että tästä herkesi keskustelu ja eriäviä mielipiteitä myös tulee.
Palautuminen on ilmanmuuta kehittymisen edellytys, mutta jatkuva failure-treeni ei kuitenkaan automaattisesti stoppaa palautumista ja lopeta kehittymistä. Samalla tekniikalla jatkuvasti treenaaminen stoppaa ja siinä mielessä kirjoitin väärin kirjoittaessani failuresta että niin pitää treenata aina.
Suurinosa etenkään naisista ei pääse oikeaan failureen yksin treenaamalla ja uskon tavallaan myös siihen, että jos sinne pyrkii jokaisessa treenissä, niin voi päästä tilanteeseen, jossa pari toistoa jää jemmaan. Siksi suosin itsekin sitä tekniikkaa. Suosin sitä myös siksi, että se motivoi minua parhaiten. Pidän lepoviikon joka viides viikko mahdollistamiseksi sen, että keho palautuu. Nämä ovat myös törkeitä pointteja, mutta kaikkein tärkeintä on kuunnella itseään ja reagoida kropan viesteihin muuttamalla kokonaisuutta tarvittaessa.