Lasten harrastukset: missä menee pakottamisen ja kannustamisen raja?

Me puhuttiin otsikon mukaisesta aiheesta Markuksen kanssa kotona vain pari päivää sitten ja halusin tulla sitä myös blogiini purkamaan. Voiko lasta pakottaa harrastuksiin? Pitääkö lasta kannustaa? Mutta missä menee raja? Haluan heti kärkeen sanoa, että tää on erittäin vaikea aihe ja saattaakin olla, että palaan tähän vielä uusiksi. Veikkaan nimittäin, että tämä postaus tulee venymään aika pitkäksi eikä selkeää vastausta näihin kysymyksiin löydy varmaan ikinä. 

Oma tyttö on nyt ekaluokkalainen ja hän on käynyt jo kolmisen vuotta taideliikuntakoulussa eli käytännössä hän harrastaa voimistelua. Sitä ennen ja osittain taideliikunnan kanssa päälletysten, hän ehti tanssia jo pari vuotta balettia. Harrastukset on siis aloitettu 4-vuotiaana. Kun tyttö aloitti nuo harrastukset, lähti molemmat mun ajatuksesta, mutta luonnollisesti myös tytön omasta halusta. On paljon lapsia, jotka näkevät televisiosta vaikkapa sitä balettia ja päättävät haluta sinne myös. Osa voi olla tosi kunnianhimoisia eivätkä luovuta ennen kuin sinne balettiin viedään. Oma tyttöni ei tainnut tosiaan itse aloitetta tehdä vaan mä aloin pohtia olisiko joku harrastus kiva ja kun balettia ensiksi ehdotin, tyttö suostui. Mun tyttö oli varsinkin pienempänä aika arka ja hän vaatikin pientä varovaista kannustusta sekä kaverin, jonka kanssa kyseinen harrastus aloitettiin. Onneksi tytöllä on yksi kaveri, jonka on tuntenut ihan vauvasta lähtien ja tuosta kyseisestä kaverista balettikaverikin saatiin.

Balettia ehti harrastaa vuoden, kunnes nähtiin voimistelukisoja televisiosta ja tyttö itse innostui aiheesta. Kun ehdotin, että hän saa halutessaan aloittaa voimistelun, oli reaktio ensiksi varovaiselta tytöltä ehdoton ei, kunnes löydettiin sopiva ratkaisu. Aloitettiin taideliikuntakoulussa perheakro-ryhmässä eli ryhmässä, jossa vanhemmat jumppasi mukana ja saatiinkin täten tytön kanssa yhteinen harrastus. 🙂 Se oli turvallinen tapa aloittaa harrastus, jossa ei ollut ennestään ainuttakaan tuttua.

Nyttemmin baletti on haudattu jo yli kaksi vuotta sitten ja perheakrokin on vaihtunut itsenäisiin voimisteluharkkoihin. Nykyään voimistelussa on myös tuttuja ja saadaankin kuskata tytön koulukaverin äitin kanssa vuorotellen voimisteluharkkoihin, ei tarvitse itse joka kerta kuskata. Lisäksi nyttemmin on tullut jo mahdollisuus päästä mm. kilparyhmään, johon tyttö ei ole kuitenkaan halunnut enkä missään nimessä ole sinne pakottanut. Seuraavat kysymykset, jotka esitän ja samalla vastaan niihin teille, on seuraavat; meneekö mun tyttö aina innoissaan voimisteluharkkoihin? Vastaus on ei. Joutuuko häntä joskus kannustaa harkkoihin? Vastaus on kyllä.

Nyt voisinkin pohtia näitä kysymyksiä ja niiden vastauksia hieman. Jos tyttö sanoo jollain viikolla, että häntä ei huvita mennä voimisteluun ja hän haluaa lopettaa, eikö se olisi aika helppoa vastata, että “okei, lopeta vaan”? Ei tarvitsisi käyttää omaakaan arki-iltaa siihen, että kuljettaa tyttöä parinkymmenen kilometrin päähän harkkoihin. Mutta olisiko se oikein suostua lopettamiseen heti? Mun mielestä ei.

Ei ekaluokkalainen ole vastuussa muutenkaan erilaisista päätöksistä. Ei ekaluokkalainen ole vastuussa siitä mitä päivällisellä syödään, siitä koska kaveri saa tulla yökylään tai siitä millaiset kengät talveksi ostetaan. Ekaluokkalainen ei ole tuollaisista asioista vastuussa, koska noin pienet ei osaa itse vielä tehdä fiksuja, oikeita ratkaisuja. Kyllähän ekaluokkalainen päättäisi, että joka päivä syödään makaronia ja ketsuppia, kaverit tulee yökylään myös keskellä kouluviikkoa ja kengät olisi talvellakin ne nilkkasukat ja nilkan paljastavat niket. Ja näillä päätöksillä voisi luultavasti olla huonoja seurauksia, jota ekaluokkalainen pikkuhiljaa alkaa toki jo käsittää, mutta tarvitsee kuitenkin ohjausta päätöksiinsä.

Jos siis ekaluokkalainen päättää, että hän ei enää jaksa tai halua käydä voimisteluharkoissa, täytyy mun mielestä tuota päätöksen tekoa ohjata oikeaan suuntaan. Koska eihän ekaluokkalainen vielä osaa ajatella sitä, että jos hän nyt sitkeästi jatkaa voimistelua, hänestä voi tulla vaikka mitä. Mutta jos hän nyt lopettaa, voi olla myöhäistä enää 10 vuoden päästä haluta voimistelemaan sinne telkkariin asti. Tai jos ei nyt telkkariin asti edes halua, niin sitä voi 20 vuoden päästä kuitenkin kiittää voimistelutaustaa, kun ryhti ja kehonhallinta on aikuisena hyvä ja keskivartalo ihan omaa luokkaansa.

En todellakaan siis tarkoita, että kaikista pitäisi tulla maailmanhuippuja ja vain siksi täytyy jaksaa harrastaa. Tarkoitan sitä, että onhan meillä jokaisella joskus huonoja päiviä eikä sinne salille tai muuhun harrastukseen huvita lähteä. Mutta aikuisena sen ymmärtää, että se nyt tällä hetkellä vaan tuntuu siltä ja oikeasti siitä touhusta nauttii ja ennen kaikkea hyötyy.  Treenin jälkeen fiilis on yleensä todella hyvä, vaikka alkuun olisikin vastustanut.

Ja tuo nauttiminen onkin se avainasia. Vanhemmista jokaisen pitäisi tuntea lapsensa niin hyvin, että ymmärtää missä menee raja. Jos mun tytär seisoo joka päivä kotona käsillään, esittelee edistynyttä spagaatiaan tai tekee kärrynpyöriä niin, että olkkarin pöydältä lentää tavarat peräseinään, niin eikö se ole aika selvää, että hän tykkää siitä touhusta? Ja jos hän nyt lopettaisi vain siksi, kun ei aina niin huvita, niin se voisi myöhemmin kaduttaa. Nimittäin aina jos tyttö on sanonut, että ei halua mennä harkkoihin, on harkoista joka kerta tullut innostunut tyttö takaisin. Enkä mäkään harkkoihin pakottaisi jos tyttö olisi erityisen väsynyt tai vaikka itkisi harkkoihin lähtöä. Joskus voi väsymyksen takia mun mielestä hyvinkin jättää yhdet tai kahdet harkat väliinkin. Sitten jaksaa seuraavalla kerralla taas paremmin.

Mutta jos mun tyttö esimerkiksi itkisi harkkoihin lähtöä tai häiritsisi muiden harjoituksia vaan pelleilemällä harkoissa, sitten olisi aika vakavasti miettiä, että onko kyseinen laji enää se lapsen juttu.

Mun mielestä hyvä osoitus tästä kaikesta on se, mitä Markus mulle sanoi, kun mun teki mieli luovuttaa. “Mä en anna sun lopettaa niin kauan, kun näen, että sä sytyt tuosta lajista. Vasta, kun en sivusta sitä intoa enää näe, sitten saat lopettaa.” Eli kyllä, tämä sama juttu voi päteä myös aikuisiin. Sivusta läheiset usein näkee sen todellisuuden. Sen, että antaako harrastus enemmän kuin ottaa. Samalla tavalla mä haluan kannustaa tyttöä jatkamaan voimistelua niin kauan, kun hänellä selkeästi intoa on.

Mä oon nähnyt valitettavan paljon niitä tapauksia, jossa vanhemmat päättävät mitä lapsi harrastaa. Se päätös tehdään ilman, että lapsi sitä itse edes haluaa. Jotain lasta kiinnostavia harrastuksia voidaan myös kieltää, koska kyseinen harrastus ei kiinnosta äitiä tai isää. Toimitaan ihan väärin elämällä sen lapsen kautta. Kun itse on halunnut tulla huippujääkiekkoilijaksi siinä onnistumatta, yritetään elää sitä unelmaa lapsen kautta. Se on väärin.

Sitäkin pohdimme Markuksen kanssa, että miten ne vanhempien kannustukset tai jopa pakottamiset ohjaa vielä vanhemmalla iällä? Jos jotakuta pakotetaan urheilemaan koko lapsuus ja nuoruus, voiko olla, että aikuisena ei halua urheilla enää ollenkaan? Jos puolestaan nuorena ja lapsena ei ole kannustettu eikä ehkä edes päästetty mihinkään harrastukseen, voiko olla, että aikuisena sitä hurahtaa esimerkiksi urheiluun ihan täysillä? Ja kun meidänkin arkeen liikunta ja urheilu kuuluu todella vahvasti, voiko olla, että meidän tyttö kyllästyy siihen ja ei halua aikuisena urheilla itse ollenkaan? Varmasti noita ääripäitä löytyy, mutta onneksi väliin mahtuu myös monia muita lopputuloksia. Nämä pohdinnat vaatisivat muutenkin jo ihan oman postauksensa, katsotaan josko sellaisen kirjoittaisin jossain kohtaa.

Tärkeimpänä tiivistäisin loppuun, että mun mielestä pitäisi aina todella herkästi kuunnella ja lukea sitä lasta, mutta ei antaa lapsen tehdä itse päätöksiä. Kannustaa varovaisesti, mutta ei pakottaa. Pitäisi unohtaa itsensä ja omat mieltymykset ja miettiä lapsen persoonaa. Mun mielestä sekin on tärkeää, että ohjataan mahdollisesti lajeihin ja juttuihin mihin huomaa lapsella olevan taitoa ja kykyjä. Enkä missään nimessä halua puhua pelkästään urheilusta. Esimerkiksi mun tyttö on tosi hyvä piirtämään ja laulamaan ja olen hänelle ehdottanut kuvataidekoulua ja/tai kuoroa. Kuorosta tyttö ei innostunut tippaakaan, joten se ehdottomasti unohdetaan, mutta kuvataidekoulu ollaan pistetty korvan taakse hautumaan. Voimistelun lisäksi tyttö harrastaa tällä hetkellä omasta aloitteestaan näytelmäkerhoa, jonka haluaisi lopettaa ja vaihtaa tanssiin. Lupasin, että katsotaan syksymmällä mitä tehdään, koska kevätlukukausi näytelmäkerhosta on jo maksettu. Liian montaa harrastusta en halua tytöllä päällekkäin pitää vaan pari iltaa viikossa on mun mielestä tällä hetkellä riittävä.

Onko lukijoilla kokemuksia aiheesta? Onko vanhemmat kannustaneet sua lapsena harrastamaan? Ootko sä kannustanut omaa lastasi? 

0
Jaa:

Vastaa

Close Menu

Black Friday